Yksinäisyys istuu hiljaa olkapäällä,kuin varjo, joka kysyy mikä minussa on sellaista että oikea rakkaus ei pysähdy.
Maailma tuntuu täyttyvän käsistä, jotka haluavat vain koskettaa pintaa, mutta eivät viivy sydämen sisällä. Lämpö jää puolitiehen, välittäminen katoaa kuin sumu aamusta.
Ja sitten tulee joku, joka tuntuu omalta —sanojen virta soljuu, katseet ovat pehmeitä, ja hetken luulen, että vihdoin joku näkee minuts sellaisena kuin olen.
Mutta sama kaava toistuu: kauniit sanat vaihtuvat kuviin, joissa ei ole enää minua, vain halu, joka ei kanna.
Kunnes kohtaan ihmisen, joka kirjoittaa tavallisesti, joka näyttää arjen, ei alenna minua. Ja sydän uskaltaa avautua,varovasti, kuin kukka varjossa.
Mutta hän alkaa epäröidä, kääntää oman tuskansa minuun,syyllistää siitä,ettei osaa kantaa tunteitaan oikein. Ja minä jään siihen hetkeen, jossa joku, joka tuntui oikealta, kääntyy pois.
Silloin kysyn hiljaa itseltäni: miksi oikeat silmäteivät koskaan jää katsomaan minua loppuun asti?
Mutta jossain sisälläni pieni valo sanoo: vian ei tarvitse olla minussa. Ehkä olen vain liian lämmin niille, jotka eivät osaa kantaa lämpöä.
Ja ehkä vielä jonain iltana joku pysähtyy, katsoo minua omana itsenäni, ja jää.
Kommentit
Lähetä kommentti